Sitä miettii elämäänsä,moniko on oikeasti ja aivan rehellisesti täysin tyytyväinen elämäänsä? Melko harva loppupeleissä,veikkaisin. Vähän sama juttu, kuin se, että melkein kukaan ei ole tyytyväinen itseensä. Joko fyysesesti tai henkisesti jne.

Koulussa hukkasin mustavalkovedostuspaperini,hyvä minä. Eikä siinä vielä kaikki,myös negatiivit onnistuin hukkamaan,hienoa. Kaikki tuntuu menevän niin perkeleen hienosti. Entinen poikaystävä tuntuu eiliseltä, enkä saa selvää tunteistani,kaipaanko häntä ollenkaan enää? Välillä ketuttaa kun tuntuu että olen melkein ilmaa hänelle,mutta itsepä sen tavan valitsin. mutta se en ollut minä,joka tämän kaiken tyrin. NOUP.

Uutta matoa on jo laitettu koukkuun ja sitä tiettyä fisua sieltä ongitaan,kunnon lohi onkin kyseessä. Aijai,sen kun saisi ni johan olisin tyytyväinen! ah ja oh. Vaan,niinhän minä aina sanon. "jos tuon saisin omakseni,halaisin loppuun enkä koskaan kyllästyisi". Vaan. Totuushan on se,että puolenvuoden päästä alkaakin niitä vikoja herroista löytymään jo melko runsaasti ja aidan takana näkyy mehevämpää ruohoa. On se niin väärin. Mutta vaikka yleisestiottaen voisikin ajatella minun olevan varsinainen häntäheikki ja vaikka mitä,loppu peleissä minä olen se uskollinen kettu. luulisin. Tai no,ainakin viimeksi niin oli. Voisi luulla,että sitä sitten katkeroituu kun joutuu petoksen kohteeksi,vaan ei. Leikin että ei haittaa,kätken tunteet jonnekin (tosin välillä ne tulee pintaan aivan väärissä tilanteissa!) ja olen kuin ei mikään haittaisi. olen yli pirteä aina eron jälkeen. outoako? Kai minulla sitten on niin kova kuori.

Mutta,joka tapauksessa, uusi fisu-juttuni etenee hitaasti mutta lupaavasti. hienoa. Nyt ei sovi tyriä tätä juttua. oioi. taas kerran sortuu haaveilemaan ja haaveilemaan ja vielä kerran haaveilemaan. Milloin sitä oppii realistiseen elämänkatsomukseen ja sietämään tätä paskaa talvea?